1. Päivä: Pieni vaellus Salamajärven kansallispuistossa Hirvaan kierroksen ympäri alkoi sunnuntai iltana. Tänä iltana kävelin Koirasalmen aloituspaikalta Sysilammen autiotuvalle. Matkaa kertyi noin 10 kilometriä. Ensimmäinen kilometrin oli melko kivistä ja juurakkoista, mutta muualla reitillä ei juuri kiviä ollu haitoiksi.
Illalla puoli yhdentoista aikoihin saavuin Sysilammille. Siellä oli kaksi naista varaustuvan puolella, autiotuvassa sain olla yksin. Illalla keittelin iltapuurot ja lämmitin mökkiä vähäsen. Ulkoa kuului jokin naputtava ääni jatkuvasti, mikä piti minut hereillä pitkälle aamuyöhön ja sain lopulta nukuttua vain neljä tuntia. Aamulla huomasin lähettyvillä olevan kaatuvan puun, josta tuo ääni oli lähtöisin.
Sysilammen autiotupa.
2. Päivä: Matka Sysilammilta kohti Valvattia alkoi aamusta. Tästä alkoi myös pisin hetki, jonka aikana en tavannut ketään yhtä metsäpeuravaadinta lukuun ottamatta.
Lounastaukoa pitelin Pitkälahdessa. Siellä oli ihana pieni autiotupa, jossa olisi joskus kiva nukkuakin. Tästä eteenpäin matka taittui todella kauniissa ja etelämäisessä maisemassa aina Valvattiin saakka.
Tässä Salamajärven ympärillä oli mökkejä rannalla ja välillä reitti oli niin siisti, että tuntui kuin olisi puistossa kävellyt. Ylipäätänsä reitti oli hyvin merkattu koko Hirvaan kierroksen varrella, vaikka polku oli välillä huonommin näkyvissä. Itse pidin siitä, että maisemat ja polku polku vaihteli paljon. Välillä oli aivan erämaista, välillä tunsin olevani lähellä asutusta, vaikka ihmisiä en paljoa nähnykkään. Kaikkea tuntui olevan sopivassa suhteessa ensimmäiselle yksin vaellukselle. Esimerkiksi tiepätkät toivat ihmeellisen paljon turvan tunnetta.
Tämän välin viimeinen taukopaikka Ahvenlammen laavulla. Aivan ihana paikka, jossa voisi myös nukkua kivasti. Kalatkin hyppelivät ja sää oli todella lämmin.
Puoli kolmen aikoihin saavuin Valvattiin. Olin jo etukäteen katsonut, että haluan viettää yhden yön tuossa hienossa metsäntarkastajan vanhassa kodissa. Hyvin siinä ilta kuluikin, kun valmiiksi pilkotut puut olivat märkiä eikä niillä saanut tulia aikaan. Neljä tuntia vietin sahaamalla puuliiteristä kuivia koivurunkoja ja hakkaamalla niitä haloiksi. Lopulta kuitenkin palkitsi se, että pääsin saunomaan kunnon löylyissä (mikä oli mielestäni aivan luksusta, sillä kyseessä oli vaellus) ja nukkumaan aikaisin lämpimään tupaan.
3. Päivä: Hyvin nukuttujen yö unien jälkeen koitti pisin päivä matka. Tarkoitus oli kävellä Valvatista aina Pyydyskosken kodalle asti. Päivä matkaa tuli vähän alle 30 kilometriä. Karhunpiilon paikan jälkeen näin yllä olevan jäljen mullassa ja ajattelin tietenkin, että se oli karhunjälki. Myöhemmin, kun kuvaa on katsonut, niin olen enemmän sitä mieltä, että kuvassa on sopivasti päällekäin kaksi hirvenjälkeä. En usko, että tassun etuosa olisi nuin jyrkkä, jos kyseessä olisi karhun jälki.
Kuitenkin oli hauska huomata oma reaktio jäljen näkemisen jälkeen, sillä luulinhan sen olevan karhun jälki. Tuohon asti olin ehkä jännittänyt karhun näkemistä, mutta heti jäljen nähtyäni minulle tuli oikeasti rauhallinen olo ja tuntui luonnolliselta, että karhun voisi nähdäkin. Toki silti lauleskelin ja kertoilin kaikenlaisia juttuja yksikseni pitääkseni ääntä.
Lehtosenjärven kodalla tuli vastaan pariskunta. Tuntui kivalta nähdä pikaisesti ihmisiä, en tuntenut olevani niin yksin. Kysyin heiltä, jos he olivat kuulleet tuloni. Nainen oli kuulema sanonut miehelle kuullensa jotain ja mies oli vastannut, että pikkulinnut ne vaan laulelee.
Taukoa pitelemässä tien ylityksen yhteydessä. Vielä oli matkaa jäljellä reilu seitsemän kilometriä.
Lopulta saavuin Pyydyskodelle ja levitin tavarat kuivumaan. Loppumatkan oli satanut vettä ja matkan aikana kastuneet lenkkarit olivat hiertäneet jalkoihin rakkuloita ja iho vaan kuoriutu, kun se oli hautonut kengässä. Kota oli jälleen kerran hienolla paikalla ja yksin sain taas nukkua nuotion lämmössä. Kesämakuupussilla tarkeni ilman vaatekerroksia nukkua oikein hyvin. Itikoitakaan en varmaan kymmentä enempää yön aikana nähnyt tai kuullut.
Olin alkanut nukkumaan jo ennen yhdeksää. Heräsin siinä puoli kolmen aikoihin yöllä. Hämärä oli laskeutunut. Laitoin ison nuotion tuomaan valoa ja taas sitä turvan tunnetta. Nuotion valoa ja räiskettä kuunnellessa mielikuvitus ei pääse laukkaamaan niin pahasti kuin pimeässä maatessa. Siinä nukahtelin loppu aamuyön välillä puita lisäten.
4. Päivä: Nousin ylös ja lähdin viimeiselle neljälle kilometrille jo ennen seitsemää. Vettä satoi ja olo oli hiukan kostea saapuessani Koirasalmeen takaisin. Kyytiä odotellessa kuivattelin vielä vaatteita ja söin aamupalaa.
Kaiken kaikkiaan reissu oli todella onnistunut. Opin taas lisää luonnosta ja itsestäni. En voi olla enää lähtemättä vaellukselle yksin, kun olenhan jo kerran käynyt. Itselleni on kuitenkin mieluisampaa tällä hetkellä vaeltaa joko koiran kanssa kaksin tai pienessä porukassa. Tällä hetkellä en vielä lähtisi myöskään suunnistuksen varaan vaeltamaan tai yli viikon mittaiselle vaellukselle, jolla en hyvin todennäköisesti tapaisi muita ihmisiä.
Olen hyvin iloinen ja tyytyväinen itseeni, että uskalsin lähteä reissuun. Muillekin voin suositella Salamajärven kansallispuistoa. Se on varmasti ainakin yhden vierailun arvoinen.
Facebook: Lotta Niemelä
Instagram: @kulkurintuulia
